Yksi ylimääräinen tunti tuli todellakin tarpeeseen. Aika kultaa muistot, sillä eipä tarvitse mennä montaa vuotta taaksepäin, kun erittäin aamuvirkku lapsukainen heräsi poikkeuksetta kuudelta. Aina. Myös silloin, kun siirryttiin talviaikaan.
Mutta siis tämä vuodenaika. Millä ilveellä kukaan tervejärkinen jaksaa työpäivän jälkeen lähteä pilkkopimeään ja sateeseen ulkoilemaan? Olen 100% varma, että lempipaikkani lämpöisen takkatulen edessä glögisaavi kainalossa kiinnostaa enemmän.
Tänään paistoi aurinko, lähdin aamulla lenkille, luojaties kuinka pitkään aikaan. Lenkkimerkinnät kertoivat lenkin olleen kuun toinen - ensi viikolla vaihtuu jo marraskuuksi. Ottaa päähän kun mittää ei jaksa. Eikä ehdi. Ainakaan arkisin. Pitäisi yrittää napata jostain aikaa tehdä muutakin kuin töitä tai nukkumista.
Ettei menisi ihan kokonaan marmattamiseksi, viikonloppu on ihmisen parasta aikaa. Lauantaina kahviteltiin 90-vuotta täyttänyttä isoisääni. Perjantaina oli ystäviä kylässä - italiainen viini virtasi ja Mies taikoi herkullista grilliruokaa lokakuiseen hetkeen sopien. Näitä hetkiä lisää! Ei ole koiranleuka väärässä sanoessaan, että ystävät ovat elämän suola.