sorvi kutsuu

Viimeinen lomaviikko on ollut toiminnantäyteinen ja tuntunut ehkä himpun verran pidemmältä mitä alkuloman viikot. On suhattu menemään ties missä ja ehditty puuhastella kaikenlaista - jopa viime kesän projektiksi nimetty roskakatos saatiin tänään, viimeisenä lomapäivänä vihdoin alkuun.

Yhtenä henkilökohtaisena tavoitteena oli saada putsattua alakerran työhuoneen ikkuna, sillä eipä työhuoneesta meinannut enää ulos nähdä. Tavoite suoritettiin tänään, hetkellä kun ripsautti vettä ja ikkunanpesuvire oli niin huipussaan kun voi vaan olla.

Asetin heinäkuulle 100 kilsan lenkkitavoitteen, joka jäi tietenkin lomamatkoista ja yleisestä lorvailusta johtuen tavoitteestaan reippaasti. Jos jokainen viikko olisi ollut lenkkeilyn osalta yhtä aktiivinen kuin tämä viikko, kilometrit olisi täyttyneet helposti. Mutta elokuulle sujahdetaan ja tavoitteeksi jälleen saman verran uusia kilsoja.

Kiitos kesäloma 2017, olit oikein hyvä.

viimeistä viedään

Viimeinen kesälomaviikko ja katse suuntautuneena vienosti jo seuraaviin viikkoihin, jolloin varsin mielenkiintoiset muutoksen tuulet puhaltavat töiden osalta. Syksyn ja arjen vastapainoksi tiedossa monenmonta kinkeriä ja mukavaa tapahtumaa, joten pyöriä ei saa pysähtymään viikonloppuisinkaan.

Tänään saatiin nauttia kesän ensimmäiset pienet sievät keltasienet. Päivä on mennyt järkkäillessä ja pakkauspuuhissa, sillä huomenna ystävykset kerääntyvät mökkimaisemiin pienelle irtiotolle. Toivotaan enemmän hellekelejä ja vähemmän hyttysiä!  

gone fishing

Sujahdimme muutamaksi päiväksi merellisiin maisemiin mökille. Alkuun tiukkaa puunaamista, lopussa kiitos seisoi - aurinko paistoi ja ahti soi antejaan.

Huomenna lapsonen saatetaan isovanhempiensa hellään huomaan siksi aikaa, kun vanhempansa kutsuu ystäviään kylään ja käy paikallisessa humppaamassa ysäriä. Aiettä.

koska loma

Lomalaiset elelevät edelleen välimeren ajassa heräillessään aamulla vasta puoli kymmeneltä. Se on MYÖHÄÄN, mikäli tiedätte perheen päivärytmin arkena.

Onneksi on loma. Aamupalan jälkeen yleensä päätetään, mitä päivän aikana tehdään ja mihin suunnataan. Voidaan toki olla tekemättäkin ja suuntaamattakin. Pieniä muutoksia suunnitelmiin voi tulla, kuten esimerkiksi tänään, kun saatiin Mummi lounasseuralaiseksi. Tai puistovisiitti vielä ennen nukkumaanmenoa. Puolenpäivän lenkkikeikoista puhumattakaan.

kaikki tiet veivät kotiin

Kotosuomessa ollaan, ei auta kuulkaa itku markkinoilla. Alakerran lattioilla notkuu Italian auringolle tuoksuvia kesävaatteita, purkaamista vaativia pussukoita ja altaalla istuskelulta kesken jääneitä lomakirjoja. Kesäloma onneksi vielä jatkuu, toivottavasti myös kesäkin.

Fattoria Santa Vittoria

Majapaikkamme sijaitsee keskellä Chianan laaksoa ja lukuisia viiniviljelmiä, joita toki olemme tiirailleet lukuisilla automatkoillamme. Aiemmin emme olleet tehneet läheisempää kontaktia viinitilallisten kanssa, mutta eilen kävimme tutustumassa kivenheiton päässä sijaitsevaan viinitilaan ja tuliaisiksi hommattiin samalla muutamia pulloja, jotka (toivottavasti) löytävät tiensä koto-Suomeen kuljetusliikkeen toimesta.

Viinitila, nimeltään Fattoria Santa Vittoria, on arezzolaisen lakimiehen omistuksessa, mutta käytännön työt tilalla ovat kahden veljeksen hoidossa, kutsutaan heitä vaikka Fabioksi ja Julioksi. Fabio otti meidät lämminsydämisesti vastaan ja johdatti saman tien maistelemaan tilan tuotoksia. Saimme privaattiesittelyn, sillä paikalle valloittavan karitsankarvaisen koiransa kanssa ilmestynyt Julio otti paikalla olleet ummikko-saksalaiset hoitoonsa ja johdatti toisaalle.

Maistelun kohteena oli tilan koko repertuaari, kahdeksan erilaista viiniä. Maistelutuokion jälkeen tutustuimme tuotantoprosessiin, ja pari sataa vuotiaaseen rakennukseen, jolla oli riittävästi kokoa. Tilan vuotuinen oma tuotantomäärä on n. 35 000 pulloa. Fabion kertoman mukaan tilan rypäleistä, joita kasvaa noin 300 hehtaarin alueella, otetaan omaan tuotantoon vain käsin kerätty paras erä, n. 10% ja loput rypäleistä kerätään koneellisesti ja toimitetaan bulkkina isommille viinintekijöille. Iso osa viinitilan tuotannannosta on paikallista Pugnitello-rypälettä.

Tuotantotiloissa oli monessa kerroksessa lukuisia vanhoja betonitynnyreitä, joista osa on edelleen käytössä. Pääosa viinistä valmistuu kellarin viileydessä hengittävissä tammitynnyreissä, joita käytetään noin neljä kertaa. Sen jälkeen tynnyrit päätyvät esim. puutarhakalusteiksi. Yläkerran kuumemmissa tiloissa puolestaan oli vanhoja pienempiä tynnyreitä (caratelli), joissa valmistui makeaa hapettunutta viiniä, Vinsanto Valdichiana Toscana Doc. Nämä tynnyrit täytetään vain n. 3/4 tilavuuteen ja sisällöstä loppuosaan jää ilmaa, joka 4-6 vuoden aikana tuotti tuloksena vahvoja makuja. Hiiva laskeutuu tynnyreiden pohjaan ja tulee uusiokäyttöön aina seuraavaan tuotantoerään, ikään kuin juurena.

Maistelun ja prosessikierroksen jälkeen täytimme tilaus- ja rahtilaput ja suuntasimme omatoimisesti vielä seikkailemaan viiniköynnösten joukkoon maistelemaan raakoja rypäleitä.

Kokonaisuudessaan maistelypyrähdys oli hieno kokemus ja viinitietämys lisääntyi valtavasti. Kotona sitten kelpaa syksyn pimeydessä maistella näitä Toscanan tuliaisia.

---

Viinien teknisemmät hommat kun on noita miestenjuttuja - tämä teksti on poikkeuksellisesti Miehen käsialaa.

tie Monticchielloon

Pisamien määrä nenänpäällä lisääntyy päivä päivältä, vaikka auringonpalvojien suojaukset ovat kunnossa. Keskipäivällä lounaan ja seitsemänvuotiaan päikkärihetken yhteyteen on pakko jäädä vilvoittelemaan varjoon, sillä lämpötila (varjossa) huitelee neljässäkympissä. Yhtään valituksen tahi harmituksen sivuääntä ei kannata tekstistä etsiskellä, sillä lämpö kaikessa tahmaisuudessaan on lomalaisille pelkästään toivottua. Mutta onhan täällä nyt ihan helkkarin kuuma!

Ajelimme eilen illalliselle entuudestaan tuttuun Monticchielloon. Korkealla vuorella sijaitsevaan piskuiseen kylään pääsee kahta erilaista reittiä - jännittävämpää serpenttinitietä, jossa vastakkain tulevat autot eivät mahdu välttämättä kaikissa kohdissa toisiaan ohittamaan ja perinteisempää, helppokulkuista reittiä, jota navigaattorimme ei ole koskaan menomatkalla tunnistanut. Tuo ensimmäinen reitti on varsinainen kinttupolku, jonka kautta perillepääsy ehkä maastotyyppisellä autolla onnistuisi helpommin, mutta kun allamme hurisi ranskalainen perheauto, hikosi pelkääjän paikalla kädet kartturin osalta kerran jos toisenkin. Perille kuitenkin päästiin ja takaisin pimenevässä illassa viiletettiin ravittuina ja sitä parempikuntoista reittiä.