



En (taaskaan) pystynyt olemaan vilkuilematta, ihan kynsiparkojen takia uhrauduin ja hintsusti vilkaisin.
Ihminen on erikoinen kapistus, kun noin jää sairaalloisesti koukkuun telkkarisarjoihin.
Teho-osasto, sairaalasarjojen esi-isä, oli ehkä elämäni parasta aikaa ja nyt tuon tyhjiön on hienosti täyttänyt
Greyn Anatomia. Muistatteko sen hirveän ampumisjakson? Se tuli puun takaa, kuin puskista, yllättäen ja pyytämättä - ja Mies oli pahana ja pyysi hengittämään välillä kun kyyläsin jaksoa kiimoissani valkoisin naamoin. Ja kun ei malta odottaa seuraavaan jaksoon, tulee kikkailtua erinäisillä nettisivuilla etsien kuumeisesti juonipaljastuksia.
Toinen moinen on
Perhesiteet. Ei edes haastava esitysaika sunnuntai-iltapäivässä jätä kyyläämättä. Itkua tihrutetaan melkein joka kerta kun lopputekstit alkaa rullata. Ihan vaan jo sen takia, että taas pitää viikko odottaa.
Nyt pitää mennä! Vähän toi laulaminen on imelää, mutta menköön.