miten se menikään

Uuden vuoden aattona Mies valitteli, kun vaimo ei jaksanut lähteä pihalle mukaan papatteja ampumaan kahdenkymmenen asteen pakkaseen. Vuosi vaihtui ja perheen pienin edelleen sitkeästi mahassa - eikä merkkiäkään yhtään mistään.

Vuoden 2010 ensimmäinen päivä alkoi samalla tavalla kuin aikaisemmatkin. Sunnuntaipäivälle varattu ensimmäinen yliaikaiskontrolli tuntui seuraavalta järkevältä etapilta koko projektissa. Illalla kuitenkin normisupparit tuntuivat pikkasen ärtsymmiltä ja niitä alkoi tulla tiheämminkin. Mies teki siltä istumalta suppariexcelin, josta kätsysti seurasimme supistuksien välejä. Sairaalantäti neuvoi pysymään kotona mahdollisimman pitkään + synnärillä oli ruuhkaa, joten saisimme kuitenkin odottaa. Hommaselvä.

No siinä sitten katseltiin telkkarista tullutta leffaa Nykäsen Matista ja Mies täytti ahkerasti exceliään. Alkoi suppariväli näyttää seitsemää minuuttia ja olo vähemmän kiva.

Puoli kymmeneltä auto starttasi kohti sairaalaa, jossa sairaalantäti tomerasti totesi, että "kyllä te tuosta ilmeestä päätellen vielä lähdette kotiin" ja kas. "Ehkä me nyt tästä sitten kuitenkin siirrytään synnytyssaliin toimittamaan homma loppuun."

Kylvyssä ehdittiin kuitenkin käydä ennen kuin toimituksen aikana lapsivettä keuhkoihinsa hönkinyt nariseva Pikkupallero syntyi toinen päivä uutta vuotta 2010 klo 2:00. Ensimmäiset päivät vietettiin lastenosastolla kun tuli kaikkea tulehdusarvojen nousua yms. ylimääräistä härpäkettä.

Tänään, ensimmäisenä syntymäpäivänään, Pikkupallero osaa pikkusormilla napsia leivänpalasia pinsettiotteellaan pöydältä ja sanoa kakka, kukka, vaippa, ankka, ääti (äiti), titi (isi), vaa (vaari) tota & tato (kato).

Olipa se syntyessään niin pieni ruikku pötkylä. Nyt se on tuommoinen justiinsa kohta kävelemään lähtevä, koko ajan höpöttävä söpöliini kiljukaula. Yksivuotias.